Rikotut sydämet

Tavallisina aikoina, kun asiat ovat kelvollisesti, siinä kohtaa missä sydän on, ei tunnu miltään. Sitä vain on. Sitten on niitä hetkiä, jolloin oikein kokee, miten lämpö laajenee rinnassa, miten uskallat rakastaa, olla rakastettu. Suuren kiitoksen aihe. Mutta sitten tulee niitä hetkiä, jolloin lähimmäinen käy rajojesi yli ja menetät malttisi. Nanosekunnissa unohdat, että juuri nyt pitäisi erityisesti paeta Hänen siipiensä suojaan, unohtaa oman käden oikeus. Vaan ei, et ehdi. Luulet itsekin että lähimmäistä voi kohdella kuuntelematta Luojaa. Huudat lihan käsivarren voimalla, otat sen särkymättömän tavaran ja sinkoat nurkkaan. Mutta sydän ei ole särkymätön. Ei minun eikä sen toisen. Kuoret ja kulissit jatkavat kanssakäymistä, mutta lämpö on poissa. Oma kuoreni on jäässä ja liikkumaton, ei sekään enää jaksa. Kuinka syvä voi olla pettymys. Luulin jo, että olin lähellä Herraa, kun sinne ymmärrykseni mukaan pyrin. Hänen jalkojensa juureen. Enää ei kehtaa edes pyytää anteeksi. Yritykset selittää eivät tavoita toisen ymmärrystä. Mikään ei enää tuota iloa. Herra, miksi on tämä loputon louhikko. Tuleeko koskaan lepoa rakkaiden lähellä. Kipujen mies ja sairauden tuttava, miksi vain #satutan ja tulen satutetuksi.